Morjens (näin tamperelaisittain),
Tänään vietettiin viimeistä lomapäivää vanhempieni mökillä Kyproksella. Siivoamisen (kyllä, olen siivousintoilija) ja pakkaamisen (Tetristä sielulleni) lomassa ehdimme myös käväistä Pyhän Eliaksen kirkolla Protaksella. Päädyimme paikalle oikeastaan suunnittelematta ja puolivahingossa. Lähdimme perheen voimin päivittäiselle juoksulenkille ja avot - mihin päädyimmekään?
Paikanpäälle saavuttua me ei tietenkään voitu enää perääntyä, vaan ylös kirkolle (paikallinen nähtävyys, nääs) oli päästävä. Kirkko sijaitsi vuoren päällä ja näin jo mielessäni kuinka diplomi-insinöörimieheni teki mielessään teoreettisia laskelmia ylöspääsyyn - olihan meillä kuitenkin lapsi, hoitolaukku ja painavat rattaat mukana.
Hätä keinot keksii; sanonta, joka meidän tilanteeseen oli aivan passeli. Pyydettiin tuttua, paikallista kahvilanomistajaa katsomaan meidän rattaita sillä välin kun kiipesimme lapsen ja hoitolaukun kanssa korkeuteen (tässä kohtaa tekisi mieli käyttää superlatiivejä suorituksesta, mutta jääköön väliin). Helle ja juoksutreeni yhdistettynä äkillisesti kääntyneeseen rappustreeniin sai nimittäin melkoisen hien pintaan. Ylös päästyämme piti hengittellä hetken ja tasoittaa sykettä. Kiitin itseäni siitä, että olin pakannut paremmat lenkkarit mukaan. Good job, Sulimur!
Syy sille, miksi aihe on valikoitunut tämän päivän postauksen aiheekseni liittyy juuri edellä mainitsemiini rappusiin. Uskomuksen mukaan nimittäin rappusten yhteenlasketun lukumäärän täsmätessä ylös- ja alastullessa, kirkon luona esitetty toivomus toteutuu. (Tiedän, maagista taikauskohömppää, mutta ken ei asiaa ajattelisi✨). Mieheni laskemat ei mennyt yksiin (osittain johtuen perheemme fyysis-hierarkisesta järjestyksestä johon perustuen puoliskoni joutui kantamaan niin lapsen kuin hoitolaukunkin huipulle), mutta omani menivät. Toiveikkaana siis suhtaudun tulevaan. 😜
Toive puettiin nauhan muodossa metalli-asetelmaan lähettäjän nimellä (Family Sulimur) varustettuna.
Kivaa lauantaina kaikille,
Sulimur