Kirosanat on kyllä hyviä sanoja mitä kannattaa käyttää aina kun niille on tarvetta. Niitä ei kannata viljellä jokapaikkaan koska kuten ihan mikä tahansa muukin sana, puheesta tulee niinku älytöntä, ärsyttävää tai niinku merkityksetöntä ja moukkamaista jos niinku vain muutama sana tai niinku yksi sana toistuu niinku kokoajan. Mutta niitä tosiaan kannattaa käyttää silloin kun niille on tarvetta. Kun tarvitaan voimaa ja kun muut sanat eivät riitä kuvailemaan vallitsevaa olotilaa. Kirosanoille on aikansa ja paikkansa eikä niitä käyttäessä tarvitse hienostella.
Tai noh, ehkä sen verran voi sensuroida itseään että yrittää edes olla se henkilö jonka meriitteihin EI kuulu jokaiselle vastaantulevalle lapselle kirosanojen päivittäisen käytön opettaminen. Siinä on ollut mun toinen raja. Turhaan ei käytetä ja lapsille ei pyritä opettamaan. (Vahinkoja saattaa sattua mutta se on eri asia.) Ja siinä vaiheessa kun tajuaa että peli on jo menetetty, lapsi on oppinut kirosanat jo muualta, niin silloin voi taas olla oma itsensä. Ei kirosanojen viljelijä vaan normikäyttäjä jonka mantra on: Mulla ei ole ongelmaa kirosanojen kanssa, hallitsen tämän.
Muistan etäisesti nähneeni joskus tv:stä analyysiä suomalaisten kirosanojen alkuperästä ja koska olen muutenkin kohtuullisen hanakka takertumaan sanoihin ja erityisesti muuntelemaan sanoja sekä keksimään sanoille uusia merkityksiä sekä merkityksille uusia sanoja, niin tottakai myös kirosanojen historia ja etymologia kiinnostaa. Miksi ei, ne ovat kuitenkkin vain sanoja. Alunperin ja pohjimmiltaan. Samoin kuin kolo, bingo, munakoiso, vallankaappaus, feminismi tai osakesalkku. Vain sanoja, mutta kun niitä käyttää, määrittää puhuja sekä kuulija kumpainenkin ne aivoissaan jonkin arvoisiksi. Antaa niille syvemmän merkityksen.
Omat lempikirosanani ovat itseasiassa sanayhdistelmiä koska pyrin yleensä puheissani mahdollisimman tarkkaan kuvaukseen siitä minkälainen senhetkinen olotilani on ja aika usein vain yksi kirosana ei kuvaa tunnelmaa riittävän tarkkaan. Mutta jos pitäisi valita yksi suosikki, olisi se varmastikin perkele. Ei siksi että käyttäisin sitä eniten, mutta koska siinä on jotain niin suomalaista ja koska kun sen kääntää englanniksi, se menettää merkityksensä täysin. Devil ei ole sama asia kuin perkele. Eikä kukaan tuntemani henkilö käytä pirusta sanaa perkele koska se on niin vanhahtava ilmaus pirulle. Perkele on vain ja ainoastaan mielestäni enää kirosana ja jos puhun pirusta, puhun pirusta. En edes saatanasta vaikka sen alunperäinen merkitys onkin säilynyt paremmin kuin perkeleen.
Mutta kuten sanoin, se ei ehkä kuitenkaan ole usein käytetyin kirosanani. Onneksi, koska todennäköisin tilanne jolloin käyttäisin perkelettä, saatanaa tai jumalautaa (mikä sekin on aivan mahtava voimasana), olisi se hetki jolloin olen juuri kolauttanut varpaani tai kyynärpääni oikein kipeästi johonkin. Em. kolme kirosanaa ovat niitä mitkä tulevat suoraan sydämestä, aivojen syvimmästä loukosta, vaistomaisesti ja tunteella. Niillä haetaan voimaa, turvaa ja manausta pahaa vastaan. Tästä manaamisesta ja kivunsiedosta sekä sen lievittämisestä kertoo hyvin myös Netflixin uusi sarja History of Swear Words, osa kaksi: Shit.
En käytä paska -sanaa kovinkaan usein. Mielestäni se edelleen on niin paljon pelkästään kakka -sanan hienostelemattomampi synonyymi, että se ei vain yksinään ole riittävän hyvä kirosanaksi, vaan vain hieman maanläheisempi tapa sanoa uloste tai kakka. Kun käytän sitä kirosanana, liitän sen usein jonkin toisen sanan pariksi kuten vaikkapa: paskanvitut. Ja ihan vain tiedoksi, paska ei ole portti kovempiin kirosanoihin, vaan vain tapa kertoa huonosta fiiliksestä tai asiasta. Paska olo. Crap.
Toisin kuin englannissa, paskalla ei suomen kielessä ole missään yhteyksissä minkäänlaista positiivista merkitystä. Se joko kuvaa sitä itseään, mikä sanana on neutraali tai hieman vulgaarimpi ilmaus jätöksistä kuin synonyyminsä, tai sitten pelkästään negatiivisia tunteita tai tuotoksia. Kun paska -sanan yhdistää minkä tahansa muun sanan kanssa, ilmaisu on aina negatiivinen ja peräti jopa hieman vastenmielinen. Ehkä juuri siitä johtuen, sekä siitä että en ole äidinkielenäni englantia puhuva, en välttämättä kovinkaan herkästi käyttäisi sanaa shit missään minkä haluan olevan yltiöpositiivinen asia. Toki poikkeuksia on, mutta en ehkä esim. ruokapaikassa koskaan sanoisi sanaa shit kovaan ääneen vaikka kuinka tekisi mieli kuuluttaa kaikille että: "...and that's why I have shitloads of money!" Tähän lausahdukseen tiivistyy kaikki ne kerrat joilloin olisin halunnut kuulla ohimenevän henkilön lausahduksen alun sekä jatkon.
Siksi siis en koskaan kävisi allaolevaa keskustelua tarjoilijan tai kenenkään muunkaan kanssa, ravintolassa. Tosin, History of Swear Words on komediaa joten tämä keskustelu on varmasti kuvittellinen ja ehkä vain Zainab Johnsonin (punapukuisen naisen) tätä sarjaa varten tekemä keskustelu minkä tarkoitus on avata sanan shit monimuotoista käyttötapaa.
Näin se suurinpiirtein meni:
"Let's say I go to a restaurant.
I wanna try this new shit on the menu.
Let me taste this shit first.
Is this the shit that I ordered?
This shit don't taste like the other shit.
Waitor: Which shit you talking about?
The shit that I ordered.
And he's like: Shiiiit."
Jos keskustelun kääntää suomeksi koko sananvaihto tuntuu kohtuullisen absurdille ja erittäin negatiiviselle jutulle:
"Haluan kokeilla tätä uutta paskaa menussa.
Anna kun maistan tätä paskaa ensin.
Onko tämä sitä paskaa mitä tilasin?
Tämä paska ei maistu samalta kuin se toinen paska.
Tarjoilija: Mistä paskasta puhut?
Se paska mitä tilasin.
Ja se on niinku: Paaaaaaaaska."
Tämän kun näkee vielä mielessään siniharmaan sävyisesti näyteltynä. Kumpikaan keskustelun osallistujista ei pahemmin heiluttele käsiään eikä ainakaan hymyile, molemmilla on ehkä rööki huulessaan, ainakin tarjoilijalle joka on mahdollisesti myös kokki ja koko keskustelu käydään parhaat päivänsä nähneellä huolttiksella lastulevypöydän ääressä, saadaan otos jostain Kaurismäen leffasta. Perisuomalainen käsitys suomalaisista.
Tai itseasiassa, tässä on kyllä ihan liikaa vuorosanoja. Kaurismäki olisi ilmaissut puolet tästä keskustelusta tuijotuksilla. Siinäkin tiivistyy perisuomalaisuus. Puhumattomuudessa ja ilmeettömyydessä.
Itse olisin tässä kuvitteellisessa tilanteessa ehkä vain hymyillyt, sanonut kiitos ja kyllä maistui jos kysytään, todennut mukana olijalle: "Vittu mitä paskaa, tänne ei tulla enää ikinä" ja jättänyt syömättä. Sekin on oikein perisuomalaista.
Tästä kaikesta saattaa saada sellaisen käsityksen että en muuta teekään kuin kiroilen. Kokoajan ja aina. Herkeämättä. Mutta se ei ole totta. Oikeasti olen oikein herttainen ja ihana, hymyilevä ihminen joka kiroilee vain yksin kotona ollessaan. Niin ja blogikirjoituksissa.
